Minun munasolulahjoitushoitotarinani ääriviivat

15.2.2018 Ovumia Fertinova

Minun munasolulahjoitushoitotarinani ääriviivat

Meidän lapsettomuustarinamme sai hoitojen osalta alkunsa maaliskuussa 2007, jolloin reilun vuoden yrittämisen jälkeen varasimme puolisoni kanssa ajan silloiselle Ava-klinikalle, nykyiseen Ovumia Fertinovaan. Tarina on meidän yhteinen, mutta tämän kirjoituksen minä kirjoitan minun näkökulmastani. Otsikko kertoo myös siitä, että tämä on vain tarinani ääriviivat, näiden viivojen sisään mahtuu niin paljon kaikkea sitä mitä en näihin riveihin sanoita ja paljon sitä mitä on edes mahdotonta sanoittaa.

Omilla soluilla hoitoja tehtiin useita. Ensin inseminaatiot, sen jälkeen IVF jossa yksikään solu ei hedelmöittynyt. Seuraavana ICSI. Munasoluja tuli vähän ja ne eivät olleet kovinkaan hyvälaatuisia. Jossain kohtaa kävimme lääkärimme kanssa keskustelun useiden tuloksettomien hoitojen jälkeen, että mikä olisi hoitojen tulevaisuus. Minä ilmoitin suoraan, että minä en itse välttämättä kykene olemaan se, joka laittaa pisteen, vaan toivon lääkäriltä rehellisyyttä siinä kohtaa, kun omilla soluilla on turha enää yrittää. Ja näin kävi, kävimme keskustelun hoitavan lääkärin kanssa, jonka perusteella päätimme siirtyä luovutettuihin munasoluihin.

Kävimme psykologin luona keskustelemassa asiasta ennen ensimmäistä hoitoa. Tämän jälkeen meille löytyi luovuttaja, ja hoidot aloitettiin. Tuoresiirto ei tuonut toivottua tulosta, mutta ensimmäisestä pakastealkion siirrosta alkoi raskaus, jonka tuloksena lokakuussa 2010 meidän esikoinen, ihana poikamme syntyi. Raskaus sujui noin fyysisesti ”helposti”, ja synnytyskin oli nopea ja helppo. Toinen lapsemme, ihana tyttömme, syntyi helmikuussa 2013. Hän sai alkunsa ensimmäisestä tuoresiirrosta. Molemmilla on sama luovuttaja, joten heillä on täysin sama geneettinen perimä.

Tuo kaikki on helppoa kirjoittaa. Se kertoo hyvin selkeän tarinan hyvin käytännöllisessä muodossa. Se mitä sydämen syrjässä noina vuosina tapahtui, oli jotain ihan muuta. Siitä oli kaikki helppous ja yksinkertaisuus kaukana. Tyhjän sylin kipu, se kaipaus siitä mitä ei ole koskaan ollutkaan. Sille on mahdotonta löytää sanoja. ”Kipu kuolee huutamalla” laulaa Apulanta. Ei kuollut. Niitäkin hetkiä nimittäin oli, paljonkin, kun tuli lattialla huudettua sitä tyhjän sylin toivottomuutta. Niiden vuosien taakka oli raskas kantaa, on toisinaan vieläkin kun se osuu ajatuksiin.

Minä tahtoisin kertoa kaiken siitä pimeydestä jossa minä silloin kuljin, vertaistueksi sinulle joka juuri nyt kuljet niitä polkuja, totuudeksi sinulle joka olet vasta astumassa niihin askeliin. Sillä helppoa se ei ole. Mutta minä tahtoisin kertoa myös siitä toivosta, joka minuun uudelleen valettiin, kun saimme mahdollisuuden kokeilla luovutettuja soluja. Siitä joka soluun kulkevasta rakkaudesta ja riemusta, kun sain pidellä omia lapsiani ensimmäistä kertaa. Ja ihan jokaisena päivänä, kun katson heitä jotka ovat geneettisesti toisen, mutta enemmän omiani kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

On helppo heitellä sanahelinää siitä kuinka olen kiitollinen hänelle, joka tämän meille mahdollisti. Mutta vaikka minä etsisin maailman kauneimmat sanat ja suurimmat kiitokset eivät ne ole mitään sen rinnalla, mitä minä oikeasti tunnen häntä kohtaa, joka antoi minulle mahdollisuuden. Hän mahdollisti sen, että meistä tuli perhe.

Olen pohjattoman kiitollinen myös klinikan henkilökunnalle. Tuki, jota lääkäreiltä ja hoitajilta saimme, oli korvaamaton apu noina aikoina. Edelleen minua liikuttaa ajatus siitä, kuinka mukana he elivät meidän pettymyksissä, toivon kipinöissä ja onnistumisissa.

Jos joku nyt kysyisi, kannattiko, kulkisitko uudelleen saman polun, ottaisit kaiken sen kivun kantaaksesi? Minä vastaisin silmää räpäyttämättä; Ihan varmasti!

Sinulle joka luet tätä, jos mietit, uskallatko lähteä matkaan, minä kannustan sinua. Sinulle, joka olet juuri nyt sillä matkalla, minä toivon voimia jokaiseen päivään. Sinulle, joka olet jo matkasi kulkenut, olkoon sen lopputulos mikä tahansa, minä toivon, että olet onnellinen. Sinulle joka olet hoitohenkilökuntaa tai lapsettoman läheinen, minä toivon viisautta ja lämpöä olla läsnä jokaiselle tyhjän sylin kantajalle. Ja Sinulle, joka luet tätä muuten vaan, toivon että olet kiitollinen elämästä. Sillä se ei aina ole itsestäänselvyys.

 

Kirjoittaja Essi Sivula on Ovumia Fertinovan asiakas, joka pitkän hedelmöityshoitotaipaleen kuljettuaan sai lopulta kaksi lasta lahjoitetuilla munasoluilla tehtyjen hedelmöityshoitojen avulla.

Munasolulahjoitushoitoasiakkaamme Essin hoitokokemusblogista kiitollisina:
Candido Tomas, Kati Pentti, Päivi Virta, Anna Pulkkinen, Ninni Wäre, Mirka Haukkamaa ja Pekka Sillanaukee

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.